Eilen mä hymyilin aidosti pitkästa aikaa. Se hymy mikä mun kasvoille nousi, johtui kolmen tytön seurasta ja siitä että kerrankin lähdin pois kotonta, enkä istunut vain miettimässä mitä kaikkea olisin voinut tehdä. Uv valot, hohtavat keilauskengät ja parhaita discobiisejä. Välillä luulin jo menneeni hohtokeilauksen sijasta ala-asteen discoon, joita aina välillä kaipasin. Mikä olisikaan ihanampaa ku olla taas pieni ja odottaa nätkin koulun ovella sisäänpääsyä ilta kuuden aikaan ja tuntea itsentä jo isoksi kun sai lähteä illalla discoon. Kaiken sen jonossa intoilun jälkeen mennä salin tanssilattialle parhaan ystävän kanssa kuiskailemaan kuka pojista on söpöin tai käydä kummituskäytävässä, jossa itse en koskaan uskaltanut käydä. Enkä ole katunut päätöstäni sen jälkeen kun ystäväni tuli sieltä pois nenästä verta vuotaen ja silmä mustana. Aina viimeisten hitaiden aikana kaikki kerääntyivät saliin ja toivoivat, että joku tulisi pyytämään tanssimaan. Usein kuitenkin kaikilta tanssit jäivät tanssimatta, mutta muistan sen kerran kun yläkoulun eräs poika tuli pyytämään minua tanssimaan ja olin aivan ihmeissäni, mutta se oli niitä elämän pieniä onnellisuuden hetkiä.
Sävelet kantautuu korviini, kun istun sängyllä juomassa teetä ja muu maailma vasta heräilee. Toinen kissoista kantaa sängylle ensimmäisen varoituslapun ja käy sen päälle nukkumaan. Toinen puolestaan vaeltaa peiton alla nukahtaen sinne. Kuuntelen pienten kisujen tuhisevaa hengitystä ja hymyilen. Pieniä asioita, pieniä onnelisuuden hetkiä.
Lähes jokainen ilta kuuntelen samat biisit. Jokainen ilta korviini kantautuu naisen äänellä sanat 'all I ever wanted was the world'. Niimpä niin, elän haaveissani. Joka ilta makaan sängyllä katsellen katosta roikkuvia unisieppareita ja uppoudun unelmiini. Päässäni pyörii tuhansia lauseita, joita muitoilen päässäni valmiiksi täydelliseksi kertomukseksi elämästäni, jonka voisin jakaa täällä. Kuitenkin jokainen kerta istun koneen ääreen pää täynnä tyhjää, kun ne täydelliset tarinat valuivat korvista ulos.
Välillä keskellä yötä lähden ulos kävelemään, ettei kukaan näkisi minua. Viereinen pimeä metsäpolku jota himmeät harvaan asetetut katuvalot valaisevat. Jään sillan kaiteelle istumaan ja mietin mitä kaikkea voisinkaan saavuttaa elämässä. Voisin saada lähes kaiken haluamani kun vain tekisin töitä sen eteen, mutta kuitenkin olen laiska ja aikaansaamaton.. Olen haaveilija, minkä sille mahtaa. Tyydyn haaveilemaan asioista ja odotan että kaikki putoaisi syliini. Ehkä viellä joku päivä otan itseäni niska kiinni ja aloitan uuden sivun elämässäni ja toteutan suurimmatkin haaveeni. Ehkä jo huomenna, kuka tietää.
Jouluun ensimmäinen päivä ja olen valvonut koko yön. Viellä kolme päivää sitten, kuvittelin eläväni karussa harmaassa kaupungissa, jossa katuvalotkaan eivät palaneet. Halusin nukkua tuon harmauden ohi ja kun eilen illalla heräsin, yritin päästä ovesta ulos, ei se ollutkaan niin helppoa kuin ennen. Oven takana odotti puolen metrin lumikinos ja sain käyttää kaikki heiveröiset voimani päästäkseni ulos.
Luulin, että kaikki olisi vain unta. Kävelin valkosia katuja pitkin ja lyhtypylväisiin oli kiinnitetty tähden muotoisia jouluvaloja, jotka valaisivat pimeitä ja tyhjiä katuja. Jäin tien haaraan seisomaan ja otin lunta käsilleni. Kylmyys vihloi sormissani ja vilun väreet kulkivat selkääni pitkin. Totta se on, vihdoin oli satanut lunta ja toiveet valkeasta joulusta näyttivät valoisimmilta.
Mikään ei ole niinkuin ennen. Joulun kaupallistaminen ahdistaa, mitään ei saa ilman rahaa. Mietin mitä hankkisin perheelleni, sukulaisille tai parhaalle ystävälleni lahjaksi. Kaiken täytyy olla kallista, hienoa ja suurta. Arvostaako kukaan enään itsetehtyä, pientä ja sydämmellä annettua lahjaa. Joulun odotus on nykyään vain kiirehtimistä ja stressaamista. Kaipaan rauhassa oloa perheen ja sukulaisten kesken. Yhteisiä hetkiä, ilman juoksemista täysien ostoskeskusken hulinassa kuin maailma olisi loppumassa. Haluaisin olla taas se pieni lapsi, jolla ei ollut aavistustakaan mistään stressistä. Lapsi joka odotti aamua, jolloin sai avata kalenterin suurimman luukun, syödä riisipuuroa ja kysellä milloin joulupukki tulee. Ajat muuttuu ja vuodet kuluu liian nopeasti.
Monta viikkoa on jo ollut muutama suunnitelma auki, että on vihdoin saatava nekin päätökseen. Maanantaina tulee selviämään lähdenkö vai jäänkö. Otanko riskin ja jätän kaiken tämän ja aloitan uudelleen toisaalla, toivoen parempaa tulevaisuutta. Vai jäänkö tänne ja jatkan tätä samaa epätasapainossa kulkevaa tietä. Haluaisin uuden alun, mutta kun mietin mitä tein vajaa kaksi vuotta sitten, olin aivan samassa tilanteessa. Mikään ei ole siis muuttunut. Tuntuu kuin tarviksisin uuden alun vuoden välein, sillä en osaa päättää mitä elämältäni haluan. Vaikkai tietäisinkin, en kuitenkaan voi toteuttaa sitä.
Jos nyt saisin vapaat kädet tehdä mitä vain, ilman minkäänlaisia rajoituksia, lähteä mihin haluaisin ja kenen kanssa haluaisin... Joutuisin miettimään hetken, ehkä toisenkin. Lähtisinkö yksin, Jennan kanssa vai ottaisinko koko perheeni mukaan. Vai lähtisivätkö edes mukaani? Jospa he haluisivatkin jatkaa elämäänsä täällä, uskaltaisinko tai pystyisinko jatkamaan elämääni yksin maailman toisella puolella. Toisaalta haluaisinko edes lähteä pois Suomesta, missä kaikki on hyvin. Missä minulla on perhe, ystäviä ja kaikki noin yleisesti hyvin. Miksi edes mietin moisia hulluuksia, minun on elettävä hetkessä. Nyt ja tässä.
