Kaikki ne pienet kadut, vanhat värikkäät talot, kuumat tarjoilijat... Oikeastaan kaikki Alicantessa
(ja Valenciassa) kulttuuria ja ihmisiä myöten on jotain niin mahtavaa, että melkein luulen sen kaiken olevan jo omaa mielikuvitusta. Ennen olin rakastunut ja halusin suuriin kaupunkeihin keskelle suuria harmaita rakennuksia ja ihmismassojen keskelle, mutta nyt on toisin. Alicantessa rakastuin täysin vanhoihin pieniin ja värikkäisiin rakennuksiin, pieniin kujiin ja katutaiteeseen.
Vietin vajaat kaksi viikkoa Espanjassa parhaan ystäväni luona ja ei voi olla kuin onnellinen. Molemmat matkat Nikon luo on ollut kyllä yksiä unohtumattomimpia asioita elämässäni. Hetkeäkään ei ollut tylsää ja paskaa huumoria ei puuttunut. Alku matkan vietimme Alicantessa rannalla, shoppaillen ja kuunnellen parhaimpia
(lue paskimpia) biisejä ja tottakai yöelämään tutustuen. Yksi matkan kohokohdista ja samalla tuskaisimmista hetkistä oli jo perinteeksi muodostunut tatuoinnin ottaminen. Ehdin jo manata ennen matkaa, että ainoa vapaa aika Jonathanilla on varmasti heti toisena päivänä ja aikaisin aamulla, joka vaikeuttaisi loppu matkaa. Tottakai niinhän siinä sitten kävi, aamulla kymmeneltä neulan alle ja kolme tuntia kärsimistä.
Päivät meni nopeasti ja tuntui ettei hetkeäkään voinut levätä ja yöunet jäivät lyhyiksi, koska en halunnut hukata hetkeäkään ja nauttia kaikesta ajasta Espanjassa. Päivän päänvaivana oli aina ruokailu, jolloin pyörittiin päättöminä vailla päämäärää pitkin katuja tutkien jokaisen ravintolan ruokalistaa. Kumpikaan meistä ei tunnetusti osaa päättää, kun haluaa kaiken ja yksi pitäisi valita. Myös suurena ongelmana on aina Nikon nirsoilu, koska kala ei käy, muutkaan merenelävät ei käy, possuakaan ei mielellään.. Eli jos ravintolasta ei löytyny turvallista ceasar salaattia niin oli melkein turha toivo, että se paikka tulisi valituksi.
Vaatekaupoissa kirtely aiheiutti särkyjä jaloissa ja selässä ja suurta paniikkia siitä mitä ostan ja mitä jätän ostamatta. Matkalaukku täyttyi päätä huimaavaa vauhtia ja pelkäsin että paino nousee yli sallitun rajan ja lisäkiloista ei todellakaan ollut varaa maksaa. Mukaan lähti jos jonkinlaista kengistä alusvaatteisiin ja herkkuihin. Onneksi shoppailua rajoitti rahallisesti tatuoinnin ottaminen, sillä jos olisin kuluttanut tatuointirahat muihin ostoksiin, olisi olut varma että lisäkilot matkalaukussa olisivat paukkuneet yli ja pahasti, nimittäin lähtiessä paino jäi vain 200g alle rajan.
Tällä kertaa matka ei rajoittunut vain Alicanteen, vaan lähdimme käymään pienellä reissulla Valenciassa, joka sijaitsi noin muutaman tunnin bussimatkan päässä vuorien toisella puolen. Matka Valenciaan oli mukava, mutta matkalla itseäni häiritsi särky korvissa ilmanpaineen vaihtelun takia. Perillä suunnistimme varaamallemme hotellille jonne jätimme tavaramme ja lähdettiin kiertelemään pitkin kaupunkia ja etsimään ruokakauppaa. Kaupan etsiminen osoittautui haastavammaksi kun luulimme, mutta lopulta sekin pitkän etsimisen jälkeen löytyi ja pääsimme hotellille pelaamaan peliä 'kuinka asettelet jättiostokset minibaariin'.
Päivät Valenciassa meni pitkin kaupunkia kierrellen, shoppaillen ja ihmetellen että miten pääsemme takaisin hotlelille. Kaupunki oli huomattavasti suurempi kuin Alicante tai ainakin ns keskusta-alue tuntui helpommalta paikalta eksyä. Suuri miinus Valencia saa ihanista kenkäkaupoista, sillä niiden vastustaminen kävi todella hankalaksi loppua kohden. Plussaa taas tulee erään kahvilan täydellisyyttä hipovasta tarjoi... siis suklaakakusta. En tiedä oliko kyseisessä kahvilassa useampaan otteeseen vierailun syynä oikeasti suklaakakkua vai tarjoilija joka sai kuolan valumaan ja veti aivan sanattomaksi.
Loman aikana sai nauraa itsensä siihen pisteeseen että naama ja vatsalihakset koko treeniä vuosien edestä, mutta hermotkin taisi mennä muutamaan otteeseen. Jotain tuli kuitenkin opittuakin reissulla, nimittäin älä vedä pillifarkkujen jo ennestään tiukkoja lahkeita yli polvien, juokse mereen ja kastele housuja.... Koska voit olla varma ettei lahkeita saa enää allas ellei toinen roiku lahkeissa koko painolla. Eikä myöskään ole kiva lähteä ravintolaan syömään kun housut on haaroja myöten märät ja aivan hiekassa.
Matkustelussa on aina kamalinta kotiinlähtö. Jo parina viimeisenä päivänä alkaa se pieni masennus iskeä, kun tietää että koneeseen on noustava ja mentävä takaisin kotiin. Pahinta näistä reissuista teki se, ettei Niko lähtenyt mukaan vai sai jäädä Espanjan lämpöön ja palasin yksin kotiin. Nyt pari kuukautta myöhemmin, Nikon on palannut Suomeen ja voidaan viettää laatuaikaa taas yhdessä valittaes Suomen paskasta kesästä ja suunnitella uusia matkoja. Uudeksivuodeksi on jo pieniä suunnitelmia ja melkein pakkaan jo matkalaukkua valmiiksi, koska ei voi tietää minne tie vie!
