Turn this up on the radio If you can hear me now

Eilen mä hymyilin aidosti pitkästa aikaa. Se hymy mikä mun kasvoille nousi, johtui kolmen tytön seurasta ja siitä että kerrankin lähdin pois kotonta, enkä istunut vain miettimässä mitä kaikkea olisin voinut tehdä.
Uv valot, hohtavat keilauskengät ja parhaita discobiisejä. Välillä luulin jo menneeni hohtokeilauksen sijasta ala-asteen discoon, joita aina välillä kaipasin. Mikä olisikaan ihanampaa ku olla taas pieni ja odottaa nätkin koulun ovella sisäänpääsyä ilta kuuden aikaan ja tuntea itsentä jo isoksi kun sai lähteä illalla discoon. Kaiken sen jonossa intoilun jälkeen mennä salin tanssilattialle parhaan ystävän kanssa kuiskailemaan kuka pojista on söpöin tai käydä kummituskäytävässä, jossa itse en koskaan uskaltanut käydä. Enkä ole katunut päätöstäni sen jälkeen kun ystäväni tuli sieltä pois nenästä verta vuotaen ja silmä mustana. Aina viimeisten hitaiden aikana kaikki kerääntyivät saliin ja toivoivat, että joku tulisi pyytämään tanssimaan. Usein kuitenkin kaikilta tanssit jäivät tanssimatta, mutta muistan sen kerran kun yläkoulun eräs poika tuli pyytämään minua tanssimaan ja olin aivan ihmeissäni, mutta se oli niitä elämän pieniä onnellisuuden hetkiä.