Doesn't matter how many times you fall

Istun sängylläni ja kissa kiipeilee vaatekaapissa tuhansista kielloista huolimatta. En välitä enää, sillä huomaan että toiselle kissoistani vaatekaapissa nukutut unet ovat jokapäiväinen rutiini. Pian kuitenkin huomaan kissan pudottaneen kaapista jotai, ne ovat uudet ballettitossuni, joita en koskaan päässyt käyttämään. Enkä tule koskaan käyttämäänkään. Se innostus mikä musta huokui, kun pääsin mukaan kauan odotetulle balettitunnille, katosi kuin tuhka tuuleen kun lääkäri sanoin, ettei mun toisella jalalla enää tanssita, etenkään balettia. Sillä samalla sekunnilla yksi mun tärkeistä harrastuksista vain rapisi sumeiksi haaveiksi mun pääni sisällä.  Jalkani on suurimman osan ajasta hyvin kipeä, pienikin rasitus tuottaa siihen suunnatonta kipua ja turvotusta, eikä tehtävissä ole oikein mitään. Mutta mä en jaksa valittaa. Jatkan normaalia lenkkeilyä ja urheilua samaan malliin kuin tähänkin asti kipulääkkeiden voimin, vaikka baletti jääkin vain haaveeksi.

Jotenkin viime aikoina mä oon tuntenut itseni taas jotenki ulkopuoliseksi kaikesta. Tuntuu ettei kukaan tai mikään ymmärtäisi mitä minä oikeasti haluan tai yritän sanoa. Kuin kaikista olisi tullut välinpitämättömiä tai aivan kuin heidän olemus olisi muuttunut ja tuntemani ihmiset kadonneet. Onnekseni eräs ystäväni tuli kuitenkin Mikkeliin ja olen viettänyt hänen ja toisen ystäväni kanssa laatuaikaa. Lähi viikot ovat kuluneet lähinnä koulujuttujen parissa, mutta olen myös tehny suunnitelmia alku kesälle ja tyhmiä, mutta hauskoja lupauksia ystäväni kanssa joista kerron myöhemmin. Tällä hetkellä olen iloinen kun aurinko paistaa ja lumet sulaa. Vihdoin alkaa tuntua siltä että on kevät ja siitepölyallergian ihanuudet lähestyvät. Sitä odotellessa aion nauttia ison purkillesen ben&jerry's cookie doughia ja hymyillä.