I see faces as they pass beneath the pale lamplight

Reilu kolme kuukautta sitten pakkasin tavarat laatikoihin, hyvästelin Mikkelin ja lähdin kohti Helsinkiä. Vihdoinkin täällä, tuntuu kuin olisin ollut täällä aina, vaikka samalla pieni pala minusta kaipaa Savonlinnan rauhaa, jossa kuitenkin vietin kuusitoista vuotta elämästäni. Kaksi niin erilaista paikkaa, Helsinki ja Savonlinna, molemmat yhtä rakkaita mutta se oikea koti on aina Savonlinnassa. Se on paikka jonne voin aina palata ja tiedän siellä olevan kaikki tuttu ja turvallinen, mutta siellä kuitenkin on myös se kaikista tärkein eli oma perhe.

Välillä tuntuu yksinäiseltä, aivan sama minne menenkin niin kaikki tuntuu katoavan sitä myötä ympäriltä. Välillä tekisi mieli pakata laukut ja lähteä Suomesta, lähteä jonnekkin kauas missä en tunne ketään, eikä kukaan tunne minua. Voisin alottaa täysin puhtaalta pöydältä, ilman ennakko luuloja ja ilman pelkoa siitä, että joku tuomitsisi vain menneisyyden takia. Sunnitelmissa onkin että korkeakouluopintojen jälkeen suuntaan ulkomaille, haluan nähdä maailmaa enkä jäädä vain paikoilleni.

Ulkomaista puheenollen tällä hetkellä tuntuu hieman oudolta, etten ole nähnyt parasta ystävääni kuukausiin, sillä hän lähti Espanjaan vaihtoon kymmeneksi kuukaudeksi, mikä tuntuu kamalan pitkältä ajalta. Etenkin kun täällä asuessa totuin jo ajatukseen ettei välillämme ole satoja kilometrejä ja pystyin soittamaan hänelle ja tapaamaan ilman tuntien junamatkaa. Nyt välillämme on kuitenkin tuhansia kilometrejä ja näen häntä ainoastaan skypen välityksellä. Onneks ikävä helpottaa pian hetkeksi sillä 29.12. lähden Espanjaan hänen luokseen juhlimaan uuttavuotta ja otan irtioton Suomen maisemista viikoksi. Matka kuitenkin tuottaa suurta stressiä, sillä en ole koskaan käynyt ulkomailla ja lentopelkoni tuottaa lievää paniikkia. Suunnitelmissa on jo toinenkin matka toisen ystävän kanssa ensi kesän alussa, kun ystäväni pääsee pois intin hoivista, olisi tarkoituksemme tehdä viikon matka jonnekki. Tällä hetkellä kohteena mielessämme olisi Berliini, kaupunki jossa vielä haluaisin asua jonain päivänä.

Tällä hetkellä matkailu ei kuitenkaan ole päällimmäisenä mielessä, vaan miele valtaa suunnaton stressi koulusta. Parin viikon päästä minun tulisi olla jo työharjottelussa ja herätä joka aamu aikaisin seuraavat 18viikkoa, tehdä päättötyötä ja suorittaa etänä eri kursseja. Työtä riittää ja aikaa ei tunnu riittävän kaikkeen. En haluaisi pakottaa itseäni tekemään päättötyötä tai eri projekteja väkisin, sillä olen huomannut että silloin työn laatu on paljon huonompaa mihin oikeasti pystyisin. Yritän pitää aikataulut kasassa, mutta tehdä töitä kun siltä tuntuu. Pientä perseelle potkimista tämä kaikki kuitenkin vaatii. Jos kaikki menee hyvin niin ensi keväänä vihdoin saan ammatin itselleni ja voin ylpeänä todeta itseni työttömäksi tai todeta ainakin että paskan ammatin valikoin kun työllistyminen on aivan olematonta. Siitä huolimatta aion jatkaa opintoja ammattikorkeakoulussa ja ehkä viellä jonakin päivänä minäkin pääsen sossun luukulta pois, vaikka mikäs tässä sossupummina elellessä. Ihan mukavaa. Aina välillä.