Live while we're young

Jouluun ensimmäinen päivä ja olen valvonut koko yön. Viellä kolme päivää sitten, kuvittelin eläväni karussa harmaassa kaupungissa, jossa katuvalotkaan eivät palaneet. Halusin nukkua tuon harmauden ohi ja kun eilen illalla heräsin, yritin päästä ovesta ulos, ei se ollutkaan niin helppoa kuin ennen. Oven takana odotti puolen metrin lumikinos ja sain käyttää kaikki heiveröiset voimani päästäkseni ulos.

Luulin, että kaikki olisi vain unta. Kävelin valkosia katuja pitkin ja lyhtypylväisiin oli kiinnitetty tähden muotoisia jouluvaloja, jotka valaisivat pimeitä ja tyhjiä katuja. Jäin tien haaraan seisomaan ja otin lunta käsilleni. Kylmyys vihloi sormissani ja vilun väreet kulkivat selkääni pitkin. Totta se on, vihdoin oli satanut lunta ja toiveet valkeasta joulusta näyttivät valoisimmilta.

Mikään ei ole niinkuin ennen. Joulun kaupallistaminen ahdistaa, mitään ei saa ilman rahaa. Mietin mitä hankkisin perheelleni, sukulaisille tai parhaalle ystävälleni lahjaksi. Kaiken täytyy olla kallista, hienoa ja suurta. Arvostaako kukaan enään itsetehtyä, pientä ja sydämmellä annettua lahjaa. Joulun odotus on nykyään vain kiirehtimistä ja stressaamista. Kaipaan rauhassa oloa perheen ja sukulaisten kesken. Yhteisiä hetkiä, ilman juoksemista täysien ostoskeskusken hulinassa kuin maailma olisi loppumassa. Haluaisin olla taas se pieni lapsi, jolla ei ollut aavistustakaan mistään stressistä. Lapsi joka odotti aamua, jolloin sai avata kalenterin suurimman luukun, syödä riisipuuroa ja kysellä milloin joulupukki tulee. Ajat muuttuu  ja vuodet kuluu liian nopeasti.

Monta viikkoa on jo ollut muutama suunnitelma auki, että on vihdoin saatava nekin päätökseen. Maanantaina tulee selviämään lähdenkö vai jäänkö. Otanko riskin ja jätän kaiken tämän ja aloitan uudelleen toisaalla, toivoen parempaa tulevaisuutta. Vai jäänkö tänne ja jatkan tätä samaa epätasapainossa kulkevaa tietä. Haluaisin uuden alun, mutta kun mietin mitä tein vajaa kaksi vuotta sitten, olin aivan samassa tilanteessa. Mikään ei ole siis muuttunut. Tuntuu kuin tarviksisin uuden alun vuoden välein, sillä en osaa päättää mitä elämältäni haluan. Vaikkai tietäisinkin, en kuitenkaan voi toteuttaa sitä.

Jos nyt saisin vapaat kädet tehdä mitä vain, ilman minkäänlaisia rajoituksia, lähteä mihin haluaisin ja kenen kanssa haluaisin... Joutuisin miettimään hetken, ehkä toisenkin. Lähtisinkö yksin, Jennan kanssa vai ottaisinko koko perheeni mukaan. Vai lähtisivätkö edes mukaani? Jospa he haluisivatkin jatkaa elämäänsä täällä, uskaltaisinko tai pystyisinko jatkamaan elämääni yksin maailman toisella puolella. Toisaalta haluaisinko edes lähteä pois Suomesta, missä kaikki on hyvin. Missä minulla on perhe, ystäviä ja kaikki noin yleisesti hyvin. Miksi edes mietin moisia hulluuksia, minun on elettävä hetkessä. Nyt ja tässä.

Muistakaa tykätä tästä ja osallistua tähän.