Yön pikkutunneilla istun ikkunanreunalla katsellen kuinka tyhjää kaikkialla on. Puiden oksien kahina rikkoo hiljaisuuden ja hiukset heiluu tuulen mukana. Aina öisin haluisin vain lähteä kävelemään siinä kaikessa hiljaisuudes tyhjille kaduille ja antaa ajatusen tulla ja mennä miten haluaa, nauttia siitä hetkestä ja niistä mulle viellä tuntemattomista teistä.
Tänään pyöräilin läheisen lammen rantaan ja kaikessa hiljaisuudessa puhaltelin saippuakuplia. Mietin miksi kaikilla on aina kiire, miksei kaikki voisi vain hetkeksi seisahtaa paikoilleen ja unohtaa kaiken pahan. Tuntuu että nykyään kaikki ovat kamalan stressin ja kiireen vallassa, eikä kukaan ehdi katsoa ympärilleen.
Siinä rannalla istuessani alkoi hämärtyä ja sadepisarat poksauttelivat saippuakuplia toinen toisensa jälkeen. Muut ihmiset kiristivät tahtiaan ja pyrkivät sateen suojaan, mutta itse en pitänyt minkäänlaista kiirettä. Tätä olin odottanut kauan. Vihdoin voin istua vihreällä nurmikolla shortsit jalassa, tuntea sadepisaroiden valuvan pitkin ihoani, kuulla veden kohinan ja tuntea itseni vapaaksi. Eikä kukaan tai mikään voi nyt viedä tätä vapautta minulta enää pois.