Pitkän aikaa oon miettinyt, mitä uskallan sanoa ääneen ja mitä en. On asioita joita mietin joka päivä päätyen aina samaan lopputulokseen haluamattani. On kysymyksiä joita haluaisin kysyä ja saada selventäviä vastauksia. Kuitenkaan en pysty siihen, pelkään menettäväni sen kaiken mitä tahtoisin tai että minua pidettäisiin tyhmänä tai hyökkäävänä ajatuksieni kanssa.
Joitakin asioita olen saanut sanotuksi, mutta enää en uskalla, sillä tunnen jankuttavani samoja asioita. Kuutenkin ainoa asia mitä haluaisin on selvyys asioisin... Suoraan puhuminen ja epätietoisuudesta pois pääseminen.
Suurin kynnys on, että pelkään kuulevani asioita mitä en ikinä toivonut minulle sanottavan. Kuitenkin totuus tulee ilmi jossain vaiheessa, oli se sitten se mitä toivoin.... Tai pelkäsin.
Yksin en saa asioita eteenpäin, yksin en ole mitään. Huomaan taas että olen ajautunut tilanteeseen, jolloin en osaa olla ilman toista. Kuitenkaan kukatahansa ei voi täyttää tätä paikkaa, vaan siihen on yksi tietty henkilö. Juuri se yleisin käytetty lause kuvaa häntä.. "hän ei ole kuin kaikki muut" ja tällä kertaa oikeasti huomaan sen. Elämäni aikana olen tutustunut jos jonkinlaiseen tallaajaan ja kusipäähän, mutta nyt tuntuu vihdoin siltä ettei mulla ole minkäänlaista syytä pelätä tai olla luottamatta.... Uhkarohkea päätös minulta, mutta otan riskin.
Toivon vain että asioihin tulee selvyys ja voin jättää ajatuksien mutavyöryssä rypemisen... Jatkaa eteen päin uudella tavalla ja jättää menneet taakse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti