Bussipysäkillä mulle tuli olo etten haluaisi mennä kotiin, jos sitä sellaseks voisin kutsua. Mikään ei enää oikeastaan tunnu kodilta. Muutenkin ajatus siitä, että halauksen jälkeen olisin taas kokonaisen viikon jälkeen yksin teki vain entistä surullisemmaksi. Ei ketään kelle puhua, ei ketään keltä kysyä mitä toinen ajattelee tai turvallista tunnetta yöllä. Bussimatka aina kotiin asti kesti lähes puolitoista tuntia ja jo sen aikana tunsin ikävän tulevan ja välillä olisi tehny mieli kääntyä takaisin, mutten voinut. Nyt istun taas kotona enkä saa unta ja kaikki tuntuu turhalta.
You're there in my mind
but I want you next to me.
Tosi outo tunne valtaa mut koko ajan. Tahdoisin niin sanoa siitä ääneen, niin että kuulisit, mutta en uskalla. Ajatukset pyörii yhden asian ympärillä; ottaako riskin vai ei? Ei, ei viellä. Jonain päivänä viellä kerron ja ehkä toiveeni toteutuu. Tai saan kuulla kuinka tyhmä ja harhaluuloinen olen.
I'm just sad because I really like you; more than anyone in a long time. Tonight I got slapped in the face with the reality that i'll might never be able to call you mine 'cuz I'm too shy to tell you how I feel.
Huomasin myös, että luulin ennen että pystyin olemaan täysin oma itseni erään henkilön seurassa, mutta olin väärässä. En halunnut/uskaltanut sanoa negatiivisiä asioita ääneen, turhia riitoja ja luottamus kadoksissa. Nyt voin tehdä ja sanoa kaiken minkä haluan, enkä tunne itseäni uhatuksi ja mikä tärkeintä; voin luottaa lähes täysin. Pienessäkin ajassa tuntuu etten halua ikinä päästää irti tästä ihmisestä.
Suunnitelmia pitkälle ajalle ja niin kovasti toivon että ne myös toteutuisi. Ulkomaanmatkat, risteilyjä, mökkeilyä ja kaikkea kivaa mitä vaan keksiä voi. Tällä hetkellä unirytmi on päin helvettiä ja kello lähenee seitsämää ja mietin valvoisinko koko päivän samoilla silmillä ja menisin viereisiin kahvilaan aamukahville vai käynkö nukkumaan ja nukun mahdollisesti pitkään ja ohitse perjantain. En tiedä enää oikeastaan mitään, vain sen että on ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti